Opeth on kulkenut yli kymmenen vuoden ajan omia teitään ja nyt bändi on jälleen pysähtynyt eräänlaiseen tienhaaraan. Kahdeksalla albumillaan Opeth on työstänyt paljon erilaista progressiivista metallia raaoista kulmikkuuksista lempeisiin tunnelmointeihin ja samalla bändi on onnistunut saavuttamaan käsittämättömän suuren suosion siihen nähden, että sen musiikissa on kuitenkin kyse ankarista 10-minuuttisista progemetallieepoksista. Aikoinaan kolmen ensimmäisen albumin jälkeen Opethin kokoonpano vakiintui Still Lifella, minkä jälkeen Blackwater Park, Deliverance, Damnation ja Ghost Reveries tekivät bändin tietyn miehityksen tunnetuksi. Viime vuodet ovatkin olleet tässä mielessä myrskyisiä, kun ensin Martin Axenrot korvasi Martin Lopezin rumpujen takana ja lopulta Opethin alkuperäisjäsen Peter Lindgrenkin antoi tilaa Fredrik Åkessonille kitaran varressa. Tämän kaiken keskellä Opethin priimusmaisteri Mikael Åkerfeldt sai arvella, miten muutoksien aika tulee Opethiin vaikuttamaan ja samalla syöksyttiin nippelitiedon maailmaan.
Minkälainen musiikki on mahtanut osua lähelle viime aikoina? Vanhat hyväthän pysyttelevät aina mukana, mutta onko joukkoon eksynyt kenties jotain uuttakin ylistyksen arvoista antia maailmalta?
M: Taidan olla aika vanha käpy jo, kun tunnun pysyttelevän niissä tietyissä samoissa vanhoissa koko ajan, mutta sen verran on kuitenkin otettava takaisin, että viime aikoina on tullut syvennyttyä muutamiin jo ennestään tuttuihin bändeihin entistä enemmän. Olen kuunnellut paljon esimerkiksi The Zombiesia, Odessey & Oracle sekä Begin Here ovat olleet erityisessä tehokuuntelussa. Yksi pitkään kuuntelemistani bändeistä on myös saanut viime aikoina viimein ansaitsemaansa huomiota ja tämähän on kalifornialainen Spirit. Päällisin puolin kuitenkin sitä samaa vanhaa, jota olen kuunnellut aina, mutta ehkä tuohon päälle voisi ujuttaa vielä Nightingalen mahtavan kokoelman Nightfall Overturen, jolla on mukana uudelleenäänitettyjä kappaleita.
Ruotsin musiikkipiireissä tulivat varsinkin 90-luvulla usein esille samat nimet, kuten Åkerfeldt, Swanö, Renkse, Nyström, Tägtgren ja niin edelleen, joten millaista on ollut elää aikojen alusta asti tällaisen piirin sisällä ja millaista hyötyä siitä on ollut?
M: Kaikkihan syntyi aikanaan siitä, kun olimme tavallaan ulkopuolisia koko Tukholman metalliskenestä jo 90-luvun alussa, bändien keskityttyä tuolloin lähinnä siihen samaan death-metalliin, johon muutamat paikalliset bändit antoivat lähtölaukauksen vuosikymmenten vaihtuessa. Katatonian Anders ja Jonas ilmaantuivat joskus meidän keikallemme ja muutaman mutkan kautta ystävystyimme, mistä seurasi tietenkin aikojen kuluessa avunpyyntöjä suuntaan ja toiseen. Katatonian kaverit suosittelivat meille Danin studiota äänityksiä varten ja näin tutustuimme häneen, sekä saimme hyvin pitkälti hänen ansiostaan äänitettyä Orchidin ja Morningrisen niinkin aikaisessa vaiheessa. Nykyäänkin pidämme paljon yhteyttä aina kun mahdollista, vaikka Katatonia ja Opeth ovatkin nykyään hieman liiankin menestyviä sosiaalisten suhteiden kannalta ja Danilla on aina monta rautaa tulessa. Jonas on kuitenkin tyttäreni Melindan kummisetä ja paras ystäväni, joten juhlimisesta ja yhdenpitämisestä alkanut suhde on syventynyt melko monille tasoille.
Opethin voi yhdistää Katatoniaan monella eri tavalla, mutta yksi liittävä tekijä on Opethissa lanseerattu "Katatonia sääntö", jolla on ilmeisesti jotain tekemistä Katatonian kuuluisien kiertueiden ja matkustamisien kanssa?
M: Tämähän liittyy meidän kiertue-elämäämme. Eli olemme sopineet leikkimielisesti, ettemme käytä Katatonia-paitoja lentäessämme tai edes kiertueilla ylipäänsä, koska Katatonia on niin tunnettu äärimmäisen huonosta onnestaan kiertueiden ja matkustamisien suhteen. Katatoniaa vastaanhan minulla tai meillä ei ole mitään, päinvastoin, pidän heidän musiikistaan ja tyypeistä ylipäänsä todella paljon. Ongelma heidän suhteen tulee vastaan vain siinä vaiheessa, kun heidän pitäisi lähteä kiertueille ja jotain pahaa tapahtuu aina. Jos heiltä kuulee mukavia tarinoita kiertueilta, voi olla ihan varma, että tulee kuulemaan saman verran vuodatusta kaikesta tapahtuneesta ikävästä, joten huono onni on ollut heidän läheisin ystävänsä. Voi olla siis parempi varmistaa omat mukavat olosuhteet sillä, ettei pidä edes Katatonian paitoja päällä reissatessaan, jotta heidän karmansa ei pääse seuraamaan meitä.
Opeth on saavuttanut omalaatuisella musiikillaan jopa käsittämättömän suurta suosiota, mutta samalla bändi on vaikuttanut joidenkin mieliin myös niin, että Opethin monimuotoisuuden rinnalla monet tavallisemmat bändit tuntuvat jopa liian tavallisilta.
M: Tällaisen ilmiön laajuutta nyt on ihan mahdotonta arvella itse, mutta olemme kyllä saaneet aivan käsittämättömän onnenpotkun siinä mielessä, että näinkin monet ihmiset ovat löytäneet musiikkimme ja ennen kaikkea pitäneet siitä, vaikka lähtökohdat eivät ole niitä helpoimpia. Mehän olemme aina olleet tavallaan Opethin suurimpia faneja jo itse, mutta en kyllä kykene silti lähtemään itse sille linjalle, että pitäisin muita bändejä liian tavallisina tai tylsinä tapauksina, koska monet bändit eivät soita 10-minuuttisia moniosaisia kappaleita. Toivon että muutkin metallia kuuntelevat ymmärtävät ja sisäistävät sen, miten monia eri maailmoja tällä musiikilla on mahdollista tavoittaa ja jos yhden asian voi sanoa 30-sekuntisessa kappaleessa pelkällä blastbeatilla, sanotaan toinen asia 20-minuuttisessa kappaleessa jollain aivan toisella keinolla. Omana tavoitteenamme on aina tehdä sellaista musiikkia, jota tunnemme itse puuttuvan maailmasta, mutta emme tunne tekevämme ainoana hyvää musiikkia ja toivon että kuulijammekin pitävät kiinni siitä tietynlaisesta avoimuudesta kaikenlaisen suhteen. Enkä puhu edes pelkästään metallista, vaan musiikista ihan kaikilta eri kannoilta.
Tietyllä tavalla suuremmaksi kasvaminen voi nousta aina myös rasitteeksi. Kopiobändejä alkaa ilmaantua, kiertueet venyvät jatkuvasti, kritisointi saavuttaa käsittämättömiä mittoja ja jokainen asia paisuu äärimmilleen.
M: Tätä on tullut koettua jo aika monta vuotta monella eri tavalla. Parhaana esimerkkinä ehkä nämä muutokset kokoonpanossa ja viimeisin vaihdos levy-yhtiön suhteen. Roadrunnerille menemisemme tuntui olevan monille äärimmäisen vaikea asia käsittää ja sain selittää jatkuvasti, kuinka olimme tehneet Ghost Reveriesin valmiiksi jo ennen sopimusta, emme tehneet sopimusta rahasta ja kuinka halusimme vain taata sen, että Opethin albumit olisivat saatavilla kaikkialla. Martinin (Lopez) lähtemisen jälkeen taas monet tuntuivat hajottavan koko bändin siihen, että kuusi albumia bändissä soittanut rumpali lähti ja kukaan ei edes halunnut muistaa, kuinka bändissä oli ollut eri soittajia jo kahdella ensimmäisellä albumilla. Tuskin tällaista käsittämätöntä tulitusta olisi tullut vastaan, jos Opeth ei olisi jo kasvanut vaarallisiin mittoihin ja heijastuuhan tämä jo vähän kaikkeen. En nyt mistään kopiobändeistä tiedä, mutta kiertueet ovat ainakin kasvaneet sen verran paljon, että se on heijastunut bändiinkin omalla tavallaan jatkuvasti. Asiat on nykyään osattava painottaa entistä enemmän tietyllä tavalla, jotta varsinkin ajankäyttö sujuu oikein ja samalla inspiraatio tähän säilyy edelleen.
Laajoja ja monimutkaisia kappaleita levyttävän Opethin voisi hyvinkin kuvitella vievän kappaleiden treenauksen melkoisen äärimmilleen, kun jälki ei ole välttämättä kaikkein helppotajuisinta kokeneellekaan muusikolle.
M: Näinhän sitä voisi luulla, mutta totuus on oikeastaan aika päinvastainen, sekä hyvässä että pahassa. Ghost Reveriesin kohdalla teimme sen verran poikkeusta, että treenausta tapahtui hieman enemmän koko joukolla. Tämä johtui lähinnä Perin liittymisestä bändiin ja Deliverancen sekä Damnationin äänityksistä opituista asioista. Mitä aiempiin albumeihimme tulee, on kaikki saatu yleensä nauhalle hyvin pienellä harjoittelulla ja meillä on ollut jopa sääntönä harjoitella vain kerran ennen äänityksiä. Syy tähän on yksinkertaisesti se, etten halua leimata kappaleita tietynlaisiksi liian varhaisessa vaiheessa, minkä sijaan haluan niiden pysyvän tuoreina itselleni sävellyksen jälkeenkin ja samalla elävän jatkuvasti siihen saakka, kunnes ne on äänitetty. Jos antaisin kaikille soitettavat materiaalit tasan tietynlaisena ja treenaisimme kaiken viimeisen päälle kuntoon, katoaisi se tietynlainen elävyys ja improvisointi kokonaan. Vaikka Opethin kappaleet ovat pitkiä ja monimutkaisia, ei niiden ole tarkoitus olla kaavamaisia tai kömpelöjä.
Jos kerran lopullinen toteuttaminen ja varsinkin sovittaminen on viety näin pitkälle äärimmilleen studioon saakka, millaisia ongelmia tämä kaikki on aiheuttanut vuosien varrella eri albumeilla?
M: Alussa kaikki oli todella vaikeaa ja voin myöntää, että Orchid ja Morningrise onnistuivat albumeina hyvin pitkälti Dan Swanön ansiosta. Hänellä oli sen verran paljon ammattitaitoa äänityksien ja miksaamisen suhteen, että levyt saivat ansaitsemansa kohtelun jo tässä mielessä, mutta tämän lisäksi Dan vaikutti myös musiikkiin kuin viidentenä Opethin jäsenenä ja toi mukaan todella paljon omia juttujaan sävellyksiin ja sovituksiin. Tämän jälkeen My Arms, Your Hearse ja Still Life onnistuivat pääosin hyvin, mutta vasta Blackwater Parkin äänityksien voi sanoa sujuneen oikeasti vailla sen suurempia ongelmia, vaikka tiettyä epävarmuutta olikin mukana, kun työskentelimme ensi kertaa omillamme ja samalla ensi kertaa Stevenin kanssa. Deliverancen ja Damnationin kanssa kaikki olikin sitten yhtä helvettiä siihen asti, kunnes Steven tuli mukaan. Olimme venyttäneet albumien viimeistelyjä viimeiseen pisaraan saakka ja tämä kaatui päällemme siinä vaiheessa, kun tajusimme olevamme studiossa omillamme studion omistavan alkoholisti"avustajan" takia ja siellä ei toiminut mikään. Tämän jälkeen Ghost Reveriesilla teimme asioita hyvin eri tavoin aina mahtavaa studiota ja treenaamista myöten.
Monimuotoisien ja jopa rajoja rikkovien sävellyksien lisäksi Opethia on kiitelty monesti soittajien tyylitajusta ja taidoista, joten jos studiossa on joskus ollut epäonnea, on Opethia siunattu ainakin osaavilla soittajilla?
M: Nykyisellään asia on aikalailla näin, mutta joskus kauan sitten asiat olivat ihan toisin. Muistan kun soittelimme Opethin alkuaikoina erilaisilla kokoonpanoilla ja kuinka mistään ei meinannut tulla mitään. Itse en uskaltautunut tuolloin edes vokalistiksi asti ja olin hyvin epävarma omista taidoistani ja vaikka Peter oli varhaisesta vaiheesta mukana, ei mukana pysyvää basistia tai rumpalia meinannut löytyä. En sano että kumpikaan meistä oli mistään kotoisin soittajana tuolloin, mutta jos useimmat mukana olleet soittajat halusivat vetää maan tavalla suoraa mättöä meidän kieromman metallimme päälle, ei se homma oikein toiminut. Levyille olemme onneksi aina saaneet mukaan osaavia soittajia ja onhan se toinenkin ääripää koettu, kun Johan DeFarfalla soitteli Morningriselle melko käsittämättömiä bassokuvioita. Sanoisin kuitenkin meidän löytäneen sen sopivan yhdistelmän ensimmäistä kertaa Still Lifella ja vaikka asiat ovat muuttuneet nyt paljon, vaikuttaisi Opeth suuntaavaan vakaasti uusille urille.
Vaikka Opethia on kutsuttu progressiiviseksi metalliksi, eivät sävellykset ole kovinkaan usein olleet minkäänlaista suoritusmusiikkia ja tämän voi huomata erityisesti siitä, ettei esimerkiksi kitarasooloilla herkutella liikaa.
M: En ole koskaan pitänyt itseäni erityisenä soolokitaristina, eikä muuten pitänyt Peterkaan. Meillä oli aina tapana, että soitamme sooloja täysin fiiliksen mukaan niin, että ne tulevat mukaan studiossa jos ovat tullakseen ja ne soitetaan juuri siten, kuin juuri siinä vaiheessa parhaalta tuntuu. Jälkikäteen on hienoa huomata, miten hyvin tämä toimii valmiissa kappaleissa, kun soolot eivät ilmaannu kaavamaisesti tietyissä kohdissa jokaisessa kappaleessa ja näin mukana on aina pieni yllätystekijä, minkä lisäksi soolot ovat useimmiten juuri periaatteen mukaisesti tunnelmallisia. Kai sitä pitäisi olettaa saavuttaneensa tyylillään jotain, kun soolovierailujakin on pyydetty tekemään, mutta ennemmin näen asian niin, etten ole koskaan lähtenyt harjoittelemaan sooloilua minkäänlaisien tuttujen kuvioiden mukaan, vaan tehnyt sitä miltä parhaaksi tuntuu. Tästähän Opethissa on aina kyse.
Opethin suhde Porcupine Treehen, tai oikeastaan Mikael Åkerfeldtin suhde Steven Wilsoniin, on noussut melko mielenkiintoiseksi musiikillisesti, sillä vaikutteet ovat kuuluneet jatkuvasti molempiin suuntiin, ihan kuin molemmat olisivat ruokkineet toisiaan inspiraatioilla vuosien varrella.
M: Sitä on kyllä tavallaan tapahtunut hyvinkin paljon ja nimenomaan hyvässä. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, Steven ei välittänyt juurikaan minkään sorttisesta metallista, vaikka oli lajia kuunnellutkin joskus 80-luvun suunnalla. Vasta tutustumisemme myötä Steven alkoi kuitenkin kiinnostua yhä enemmän extreme-metallista ja hankkimaan jopa death- sekä black-metal albumeita varsinkin monimutkaisemmasta ääripäästä. Itse olen taas pitänyt Stevenin töistä Porcupine Treeta ja No-Mania myöten jo vuosikausia, joten kyllä ne vaikutukset ovat kuuluneet varmasti tavallaan Opethissa jo ennen Blackwater Parkia, jolla Steven oli tuottajanamme ensimmäistä kertaa. Eihän meillä ole koskaan ollut tarkoituksenamme matkia toisiamme millään tavalla, varsinkaan kohteliaisuuden vuoksi, kun olemme yhdessä työskennelleet. Kyse on ennemmin siitä, että meillä on tavallaan tyyliemme puolivälissä paljon yhteneväistä musiikkimakua ja olemme molemmat tavallaan laajentaneet toistemme makua eri ääripäitä kohti. Tuskin meistä kumpikaan allekirjoittaa toisen makua täysin, mutta suhteemme musiikin suhteen on ollut kyllä erittäin molemmin suuntainen ja kaikin tavoin palkitseva.
Steven Wilsoninkin tultua esille on pakko ottaa puheeksi myös paljon puhuttu Åkerfeldt-Wilson-Portnoy -projekti, joten minkälainen mahtaa olla tämän projektin status omissa silmissäsi tällä hetkellä?
M: Se on hyvin pitkälti yhtä tyhjän kanssa, ainakin melkein. En tarkoita että se olisi merkityksetöntä, vaan ettei mitään konkreettista ole olemassa oikein missään muodossa. Asia on ollut olemassa tavallaan lähes kymmenen vuoden ajan ja viimeiset pari vuotta sitä on hypetetty nousevissa määrin mediassa, ihan kuin jotain olisi tapahtumassa tai olemassa, mutta ainakaan minun tietooni tällaista ei ole tullut. Olemme kyllä puhuneet asiasta todella paljon jatkuvasti Stevenin kanssa siitä lähtien kun tapasin hänet vuonna 1999 ja tarkoituksenamme on ollut jatkuvasti säveltää ja tehdä albumi yhdessä, mutta siitä lähtien tämä on vain etsinyt aikaansa ja paikkaansa. Koko hommassa on siis ollut kyse ennemmin siitä, että olemme halunneet tehdä musiikkia yhdessä ja Mike Portnoy on kuullut asiasta, ehdottaen sitten itseään rumpaliksi, mutta mitään ei ole kuitenkaan olemassa. Voi olla että haluamme tehdä tällaista vasta siinä vaiheessa, kun nimemme eivät merkitse enää mitään ja kukaan ei välitä asiasta, mutta saa nyt nähdä.
Yksi Opethin alkutaipaleen omituisimpia yksityiskohtia oli levyttämään lähteminen ilman varsinaisia demo-julkaisuja, joten miten tämä kaikki oikeastaan aikanaan tapahtui?
M: Tavallaan emme äänittäneet koskaan demoja, mutta oli kaikenlaisia omia äänitteitä ja treeninauhoja kuitenkin olemassa, jotka pääsivät leviämään sinne ja tänne oman aikansa. Varsinaisia demo-julkaisuja emme tosiaan äänittäneet, eli mitään ehdoilla kansilla ja painatuksilla säädettyjä Opethin demoja ei kannata koskaan hankkia, jos joku sellaisia kauppaa. Niitä ei ole olemassa. Candlelight Records ei ollut tuohon aikaan mikään jättimäinen levy-yhtiö, eikä se ole nykyäänkään sitä, mutta nykyisestäkin koosta oltiin melko kaukana. Meille kävi yksinkertaisesti mukava onnenkantamoinen, kun Emperorin Samoth sattui toimittamaan levy-yhtiölle äänitteitä mielestään laadukkailta bändeiltä ja meidän jokin treeninauhamme oli siinä mukana. En tiedä miten yleistä tuollaiset suositukset olivat juuri Candlelightilla, mutta meidät he halusivat mukaansa heti tuota kuultuaan ja siitä se kaikki alkoi.
Jos vertaillaan esimerkiksi eri ääripään albumeita Orchidia ja Morningrisea sekä Deliverancea ja Ghost Reveriesia keskenään, ovat tietyt samat piirteet vahvasti läsnä, mutta samalla eroavaisuudetkin ovat huomattavia, joten sävellystavankin voisi olettaa muovautuneen hieman.
M: Pohjimmiltaan se on säilynyt melko samanlaisena, eli kitaran soittamista ja miellyttävien juttujen löytämistä sitä kautta. Eroja tulee vastaan ehkäpä eniten siinä, että alkuaikoina äänittelin vain riffejä nauhuriin ja niitä piti sitten kaivella sieltä joukosta, kun taas nykyisellään minulla on kasassa oma ministudio pro-toolseineen ja voin äänitellä juttuja melkoisen erilaisella laadulla niiden avulla, sekä kasata kaikenlaista helpommin. Tärkeintä tässä on se, kuinka kykenen nykyään kasaamaan kappaleet paljon mukavammin juuri sellaisiksi, millaisena kuulen ne omassa mielessäni ja samalla se tietynlainen jäsentely sujuu paljon mukavammin. Kaikki alkaa kuitenkin edelleen ihan samalla tavalla kuin ennenkin, eli istun kotonani sähkökitara tai akustinen kitara sylissäni ja yritän löytää kokeilemalla mieleni syövereistä jotain sellaista, jonka juoni kuulostaa tarpeeksi hyvältä mieleeni. Näitä sitten kasaantuu ja lopulta kappaleet alkavat saada oman luonteensa, minkä myötä tiedän, mitä mitkäkin osat kaipaavat seurakseen toteuttaakseen idean.
Millaisena näet tällä hetkellä Opethin kahdeksan albumin jatkumon, jota on melko mahdotonta jakaa juuri minkäänlaisiin osiin, ellei sitten puhuta jaosta omaan aikakauteensa jokaisella albumilla?
M: En kyllä itsekään osaa jakaa levyjämme osiin oikein muuten, kuin albumi albumilta tai sitten kaksi tai kolme ensimmäistä levyä omaan lokeroonsa ja loput omaansa, vaikka erottuuhan Damnationkin sieltä joukosta tavallaan. Näen Opethin tuotannon aika selkeänä luonnollisena jatkumona. Jokaisen albumimme voi tavallaan sanoa olevan oma yksilönsä, mutta samalla yhdistelmä sitä ympäröivistä levytyksistä. Vaikkapa Morningrisella oli mukana edelleen Orchidin raakuutta ja alkukantaisuutta, mutta myös My Arms, Your Hearsen suurempaa jykevyyttä. Samaten taas Still Life oli selvää jatketta My Arms, Your Hearselle, mutta samalla mukana on jo Blackwater Parkinkin tulevaa henkeä. Tai jos vielä pidemmälle mennään, on Deliverancessa sekä Blackwater Parkin eeppisyyttä, että Ghost Reveriesin kummitusmaista raakuutta. Voi olla että puhun nyt jonkun mielestä ihan läpiä päähäni, mutta näkisin Opethin jatkaneen jatkuvasti sellaisella linjalla, jossa uusi albumi jatkaa siitä mihin edellisellä jäätiin, mutta etenee samalla harppauksin.
Opethin ensimmäisistä albumeista ei puhuta enää bändin yhteydessä kovin usein, mutta sen sijaan kuulijakunnan joukossa levytykset herättävät edelleen suurta kiinnostusta ja joidenkin mielestä esimerkiksi Orchid on edelleen paras levytyksenne.
M: Olen nähnyt joskus kirjoituksia, joiden mukaan en pidä lainkaan ensimmäisistä levytyksistämme. Täyttä soopaa! Ymmärrän nimittäin oikein hyvin, jos jonkun mielestä Orchid tai se ja Morningrise ovat parhaat levytyksemme. Ne kun edustavat ihan eri tavalla raakaa ja erilaista Opethia. Orchidin äänitykset olivat aikanaan mielenkiintoista aikaa, olihan se ensimmäinen albumimme. Äänitimme sen vanhassa Unisound Studiossa Danin (Swanö) kanssa ja tuolloin kaikki oli niin uutta, että on suorastaan ihme, miten kaikki sujui niin hyvin. Päällimmäisenä minulle on jäänyt noista sessioista mieleen se, kuinka Dan innostui materiaalistamme ihan totaalisesti äänityksien edetessä, miten hienon auringonlaskun aikana saimme otettua promokuvat ja kuinka mahtavan levyn suhteen alussa fiilikset menivät täysin päälaelleen, kun sai huomata, kuinka Requiem-kappaleesta osa oli yhdistynyt The Apostle in Triumphiin. Tuo harmittaa kyllä hieman vieläkin, mutta albumi on silti ainutlaatuinen osa tuotantoamme kaikessa primitiivisyydessään.
Morningrisella on kieltämättä mukana samaa henkeä, mutta samalla albumi oli kyllä aikamoinen askel kohti kulmikkaampaa suuntaa ja on tavallaan teknisin Opeth-albumi koskaan, vaikka ilmeisesti materiaali on peräisin melko samoilta ajoilta Orchidin kanssa?
M: Osa Morningrisesta on sävelletty Orchidin jälkeen, mutta on siellä todella paljon juttuja, jotka ovat peräisin lähes bändin alkuajoilta asti. Esimerkiksi Black Rose Immortalista suurin osa on sävelletty jo jossakin vuoden 1992 ympärillä. Se oli mahtavaa äänittää! On Morningrise itselleni aika selvä jatke Orchidille jo senkin takia, että teimme sen melkein samoissa olosuhteissa, joskin tällä kertaa kaikki oli vähän kireämpää. Lopultahan levyn kanssa kävi niin, että siltä jäi yksi melko laaja ja monipuolinen instrumentaalikin pois, joten ihan täysin asiat eivät sujuneet tällä kertaa. Dan oli kuitenkin hommassa mukana nyt alusta alkaen yhä paremmin ja vaikutti albumiin todella paljon, ihan kuin olisi ollut viides jäsen bändissä ja tämä oli todella hienoa. Morningrisella suurin osa tuon aikaisista suunnistamme onnistui niin täydellisyyttä hipovasti, että tiesin jo levyn valmistuttua suuntaavani jatkossa eri tyyleihin, ettei itsensä toistaminen alkaisi liian aikaisin. Jos Orchid oli hyvä alku, niin Morningrise oli sen aikakauden huipentuma tavallaan.
Jos kolmanneksi alkuaikojen albumiksi luetaan vielä My Arms, Your Hearse, puhutaan omasta suosikistani Opethin laajassa tuotannossa ja tällä albumilla hypättiin jo melkoinen harppaus eteenpäin Opethin tyylissä.
M: Siinä mielessä en laske levyä alkupään tuotantoon, että se äänitettiin jo eri studiolla ja melkein oikealla kokoonpanolla, mutta on siinä sitä samaa alkukantaista ilkeyttä kuin kahdessa edeltäjässäänkin, vaikka osa jutuista viittaakin enemmän jo Still Lifen suuntaan. Joka tapauksessa My Arms, Your Hearsen äänitykset sujuivat melko hankalasti, kun jouduimme ensinnäkin vaihtamaan studiota Danin lopetettua Unisoundin ja kokoonpanonkin kanssa oli hieman vaikeuksia. Molemmat Martinit olivat tässä vaiheessa jo mukana, mutta Mendez ei ehtinyt opettelemaan kuvioitaan loppuun saakka, joten soitin sitten bassot albumille ja sekin vaikeutti äänityksiä aika paljon. Studion valitsimme sentään ihan oikein, vaikka olosuhteita hankaloitti hieman se, että jouduimme myös asumaan studiossa. Sain siellä sitten armottoman flunssan ja sen kourissa äänitin kaikki vokalisoinnitkin, mikä kyllä taisi jälkikäteen ajateltuna vaikuttaa vain hyvin lopputulokseen! Levyhän äänitettiin tarinan pohjalle ja on pakko myöntää, että My Arms, Your Hearse on myös minusta aika ainutlaatuinen ja ehkäpä se paras Opeth-albumi kokonaisuudeltaan. Voi olla että sanon jo huomenna toisin, mutta näin tänään.
Opethin tuotannosta löytyy sellaisia teema-albumeja kuin My Arms, Your Hearse ja Still Life, joten löytyykö musiikin eri aikakausilta joitakin tiettyjä yhtyeitä tai albumeja, jotka saivat kiinnostumaan teemalevyistä?
M: Voisin melkein väittää, että kaikista vanhoista teemalevyistä huolimatta minut sai aiheesta kiinnostumaan vasta King Diamond. Muistan erittäin hyvin kun kuulin Abigailin ja Themin ensimmäistä kertaa ja niissä kulki yhtenäinen tarina läpi koko albumin, mikä oli erittäin mahtavasti toteutettua sekä sanoitusten että musiikin keinoilla ja tämä teki minuun erittäin suuren vaikutuksen. En ollut tuolloin tutustunut niin paljon Pink Floydiin, Jethro Tulliin ja vastaaviin, jotta olisin voinut sanoa syventyneeni tarinoihin tai teemoihin sen enempää, mutta sen sijaan juuri King Diamond teki sellaisen vaikutuksen, että halusin työstää sittemmin Opethinkin kanssa jonkinlaisia teemalevyjä ja näistä lähtökohdista syntyivät juuri My Arms, Your Hearse ja Still Life. En tiedä miten hyvin se kuuluu niillä albumeilla, mutta ainakaan teemoissamme ei liikuttu missään kovin valoisissa tai eeppisissä maastoissa.
Teemoja Opethilta on todellakin löytynyt aina spitaalisista kummituksiin saakka, joten onko Opethin joskus tarkoitus työstää teemoja vielä laajemmilla tyyleillä, ehkäpä jopa King Diamondin-tyyliä tai scifi-eepoksia myöten?
M: En ole kovin varma, aionko tehdä enää koskaan varsinaisia teemalevyjä, koska olen jo tehnyt sellaisia ja tietynlainen sanoituksellinen antini ei ole kuitenkaan ihan loputon, joten keskityn ehkä ennemmin kuoleman ja saatanallisuuden käsittelemiseen eri näkökulmista. Varsinkaan ne kaikkein puhtaimmat scifi-tarinat eivät ole koskaan kiinnostaneet itseäni erityisen paljon missään muodossa. Voi tietenkin olla, että jollakin tulevista levyistä sanoitukset muodostavat teemoja tai tiettyjä sanoituksia kirjoittaessa tuntuu siltä, että teeman ympärille voisi rakentaa kokonaisen tarinan, mutta en usko että lähden rakentamaan teemalevyä suoraan asettamalla sellaisen tekemisen sanoitukselliseksi lähtökohdaksi. Voihan toki olla että laajennan ääntäni vielä joskus falsetteihin asti, mutta tuskin lähden muuten tekemään sitä, mitä King Diamond tekee, hänen ollessaan siinä kuitenkin paras. On kyllä pakko myöntää, että seuraavalla albumilla tulee olemaan joitakin korkeita vokalisointeja, mutta ne ovat ennemmin Uriah Heepin inspiroimia.
Vuosien 2002 ja 2003 taitteessa Deliverancen ja Damnationin piti alun perin ilmestyä ilmeisesti melko lyhyellä aikavälillä, mutta oliko levyt tarkoitus julkaista alunperin jopa yhtä aikaa, kun kerran tupla-albumista puhuttiin jatkuvasti?
M: Oikeastaan vielä parempaa. Albumit oli tarkoitus julkaista yhtenä kaksiosaisena levytyksenä, eli ehtana tupla-albumina. Meillähän oli tuolloin pieni ongelma levyjen tekemisen kanssa jo siinä vaiheessa, kun niitä säveltelin. Mukana oli niin paljon erilaista materiaalia, ettei niiden yhteensovittaminen tuntunut millään järkevältä. Jonas (Renkse) sitten keksi jossain vaiheessa mainita, että miksemme julkaise näin laajasta materiaalista samalla kertaa kahta erilaista albumia tai tupla-albumia, joten siitähän se lähti. Yksi äärimmäisen raskas ja yksi äärimmäisen kevyt albumillinen Opethia samalla kerralla. Ajatus oli todella hieno, mutta ehkä liiankin kunnianhimoinen siihen nähden, miten paljon työtä tuo aiheutti. Deliverance ja Damnation olivat siis alusta alkaen kaksi eroteltua kokonaisuutta, mutta ne oli tarkoitus julkaista yhdessä paketissa, sitten samaan aikaan ja lopulta eroksi tuli yli puoli vuotta, mutta toimihan tuo homma noinkin. Tähänkin asiaan liittyi valitettavasti liian paljon levy-yhtiön halua hyötyä kaikesta mahdollisimman paljon.
Jos Deliverance oli aikanaan mukava yllätys äärimmäisimmillä kappaleillaan, oli Damnation jopa vielä suurempi yllättäjä, kun Opeth lähti matkaamaan yhä rohkeammin kevyen puolensa ytimiin vuosikymmenten taakse.
M: Damnation syntyi oikeastaan siitä syystä, etteivät sen kevyet sävellykset muistuttaneet kovinkaan paljon sellaista materiaalia, jota on tullut sovitettua Opethin albumeille kevyiksi osiksi kappaleita. Kuuntelin tuohon aikaan erityisen paljon 60- ja 70-lukujen progressiivista ja psykedeelistä musiikkia, joten siinä samalla syntyi yhä suurempi inspiraatio säveltää sellaista itsekin. Onhan Damnation tavallaan suuri vedenjakaja ja yllättäjä koko tuotannossamme, mutta samalla se on yksi suurimmista suosikeistani kaikista albumeistamme ja samalla levy, joista monet sellaisetkin ihmiset pitävät, jotka eivät ole koskaan muuten välittäneet Opethista. Mitään suurta kaupallista menestystä siitä ei tullut, enkä sillä sellaista tavoitellutkaan. Kunhan tein yhä melodisempaa, vaaleaan tunnelmaan taipuisampaa, haikeampaa ja utuisempaa tunnelmaprogea ja siitähän syntyi sitten paljon enemmän, kuin uskalsin alun perin odottaakaan. Hauskinta on ollut kuitenkin kuulla, kuinka monet kevyen musiikin ystävät ovat löytäneet raskaan Opethin tätä kautta.
Yksi mielenkiintoinen muutos Opethissa vuosien varrella on tapahtunut nimenomaan melodisissa, kevyissä ja akustisissa osioissa, jotka ovat muuttuneet melko folkahtavista ja metsäisistä tunnelmoinneista nimenomaan vanhemman progen suuntaan.
M: Tällaisia muutoksia on aika vaikeaa kartoittaa albumilta toiselle siirryttäessä, mutta kun nyt katsoo taaksepäin koko kahdeksan albumin tuotantoomme, kuuluu tuo ero kieltämättä aika hyvin. Voin myöntää tämän johtuvan aika pitkälti siitä, millaisesta musiikista olen pitänyt erityisesti minäkin aikakautena. Nykyään en kuuntele esimerkiksi folkahtavia bändejä enää juuri ollenkaan, kun taas 90-luvun alussa kuuntelin niitä todella paljon kaiken aikaa. Kaksi tai kolme ensimmäistä albumiamme eroavat tässä mielessä myöhemmistä kaikkein eniten, vaikka onhan niitä eroavaisuuksia muuallakin. Ymmärrän kyllä jos jonkun mielestä tyyli muuttui paremmaksi tai huonommaksi tällä välillä, itse taas tunnen vain muuttaneeni tyyliäni ja sillä selvä. Yksi syy oli todellakin tuon oman maun muuttuminen, mutta toisaalta näitä folk-metal bändejä ja tyyliä käyttäviä black- death- ja viikinki-metalli bändejä ilmaantui tuohon aikaan niin paljon, että koko suuntaus alkoi maistua puulta, kun hieman samaa sai kuulla joka puolella.
Myös monipuoliset vokalisointisi ovat muovautuneet jatkuvasti albumilta toiselle ja jälleen kerran ääripäiden vertaaminen on tästä selvin osoitus kuuntelemalla peräkkäin vaikkapa Orchidin ja Ghost Reveriesin jälkeä, joten mitä tällä välillä on tapahtunut?
M: Ikä, kokemus, alkoholi ja tupakka ovat tapahtuneet, jos noin yksinkertaisesti sanotaan. Olen tavallaan aina halunnut ylittää itseni laulujen suhteen ja samalla muuttaa omien rajojeni sisällä ulosantia mahdollisimman paljon pidemmällä tähtäimellä. Aggressiiviset vokalisoinnit ovat sujuneet melko kivuttomasti siitä asti, kun lopetin ennen Orchidia kokeilemani kirkuvan tyylin heti alkuunsa ja päätin käyttää tekniikalleni parempaa matalaa ilmaisua. Puhtaat laulut ovat sen sijaan olleet aina sellainen asia, joiden suhteen ujostelen aina enemmän ja en tunne koskaan hallitsevani sitä oikein kunnolla. Aluksi tein sitä koska oli pakko musiikin takia ja tämä kuuluu varmasti Orchidilla vähän liiankin hyvin. Sittemmin olen hyväksynyt ääneni melko hyvin ja kehittänyt sitä tukevia harmonioita, laulumelodioita ja musiikkia, jotta tyylini sopii musiikkiimme yhä paremmin. Tietenkin varsinkin murinoista on karsiutunut tiettyä äärimmäisyyttä pois ajan myötä, mutta toisaalta kaikkein ankarimmat ilmaisut sopivatkin paremmin raaimmille albumeillemme.
Opethin tuotannosta löytyy runsaasti pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, joiden lähteitä voi vain arvailla ja Deliverancen 10 minuutin kohdalla alkava rytmikäs outro on yksi tällaisista osasista.
M: Se sai alkunsa periaatteessa siitä, kun ostin uudet konerummut ja kokeilin kaikenlaista niillä. Niissä ohjelmistoissahan on vaikka minkälaisia mielenkiintoisia juttuja, joiden kanssa voisi kokeilla kaikenlaista vaikka miten paljon ja tämä syntyi ihan ensimmäisillä kokeiluilla, kun eri ohjelmointien ja rumpujen salat alkoivat aueta. Mukana oli esimerkiksi perussäädöt jolla saada poljettua eri nopeuksilla basareilla ja sekaan ujutettava pysäytys, joilla sai jo aikaan vaikka minkälaisia sekoiluja, joita ei varmaan normaalisti tulisi ajateltuakaan. Siitä se sitten syntyi kuin puolivahingossa ja tuosta osasta on tullut jopa aika tunnettu osa meidän tuotannostamme, mutta en todellakaan ajatellut sitä tekiessäni luovani jotain päitä räjäyttävän mahtavaa ja rajoja rikkovaa, vaan sekoilin vain konerumpujeni kanssa kuin pikkulapsi ja siitähän sitä tulosta sitten syntyi, lopulta jopa yllättävin tuloksin.
Deliverancelta löytyy vastaavia omituisuuksia enemmänkin ja yksi on By the Pain I See in the Othersin loppu, kappaleen muuttuessa edetessään jatkuvasti hämärämmäksi ja hämärämmäksi tapaukseksi.
M: Nyt kun toit tuon esille, niin on pakko myöntää rehellisesti, etten edes muistanut siellä olevan mitään tuollaista hämärää! Enkä varsinkaan muista tarkkaa syytä, minkä takia sellaista sinne päätyi. Siellähän on osa, jossa kuullaan jonkin verran Master's Apprenticesia takaperin ja sen jälkeen mukaan astuu jotain vielä hämärämpää, joka yltyy sitten todelliseksi kuumotukseksi. Muistaakseni Steven (Wilson) hölmöili latteistojen kanssa tuolloin ja kuulimme pätkän Master's Apprenticesia takaperin siinä ohessa. Se kuulosti jollain tavalla pelottavalta ja sitä saattoi viedä sitten hieman eteenpäin vielä siitä, minkä myötä mukaan päätyi sitten jonkinlaista ambient-hässäkkää. En todellakaan muista minkä takia koko homma päätyi lopulta sinne levyn loppuun ja en muista edes, minkä takia tuo laitteiden kanssa sekoilu alkoi aikanaan studiolla, mutta kai se oli aikanaan suurikin neronleimaus!
Intohimoisin fanikunta pitää aina niin sanotusta nippelitiedosta, joten osaatko tuoda itse esille joitakin tavalla tai toisella lähes pimentoon jääneitä puolia Opethissa, jotka eivät ole välttämättä itsestäänselvyyksiä kaikille?
M: Ihan mitä vain? Mitäköhän kaikkea näitä olisi. Tiesittekö että Steven Wilson laulaa melko suuria osia puhtaista vokalisoinneista Blackwater Parkin Bleakissa ja soitti vielä kitarasoolonkin kyseiseen kappaleeseen? Tiesittekö että To Bid You Farewellin alkuperäinen nimi oli Autumn, joten ei ihmekään että Damnationia sanotaan syysalbumiksi? Tiesittekö että Martin on mahtava pelaamaan Guitar Heroa ja minä taas olen siinä aivan surkea? Tiesittekö että Deliverancen ja Damnationin lopullinen tupla-albumi muoto oli Jonas Renksen idea, sillä hän keksi koko kahden tyylin erottamisen toisistaan? Tiesittekö että My Arms, Your Hearsen nimi on otettu suoraan Comus nimisen bändin lyriikoista? Tiesittekö että Demon of the Fallissa voitte kuulla päällekkäin murinaani, lauluani ja kuiskaustani? Tiesittekö etten pidä kappaleesta By the Pain I See In the Others juuri lainkaan? Äh, olen huono keksimään tällaisia nopeasti! Tai sitten Opeth ei ole tarpeeksi pimeä bändi tähän!
Vaikka monilla saattaa olla jo uusi albumi kiikarissa, on seuraava odottamisen arvoinen Opeth-julkaisu kuitenkin varmasti Roundhouse DVD, joka äänitettiin kirjaimellisesti pyöreässä legendaarisessa konserttitalossa.
M: Se on valmis. Ainakin materiaalinsa ja viimeistelynsä puolesta. Ainoa ongelma viime aikoina on ollut, ettemme ole oikein varmoja siitä, kuka tämän DVD:n loppujen lopuksi julkaisee. Tämän takia en voi oikeastaan edes sanoa, milloin se tullaan julkaisemaan. Joku saattaa sanoa että ensi vuoden keväällä, joku taas että tämän vuoden syksyllä, mutta itse en taas osaa sanoa mitään ja jos minä en siitä tiedä, niin tuskin asiasta on mitään faktaa edes olemassa. Roadhouse päätyi keikkapaikaksi lopulta ihan sen takia, että meille tarjoutui tilaisuus soittaa keikkaa ja tallentaa se näinkin hienossa ja legendaarisessa keikkapaikassa. Ei siitä voinut kieltäytyä, eikä lopputuloksen perusteella kannattanutkaan. Siellä ovat soittaneet monet meille tärkeimmistä bändeistä ja paikka on juuri avattu uudelleen, joten vaikka saattaa olla hieman tylsää, että olemme äänittäneet kaksi DVD:ta samassa kaupungissa, oli tuo kuitenkin niin hieno vaihtoehto kaikista syistä, että se osoittautui monella tapaa parhaaksi mahdollisuudeksi kiertueellamme.
Jo Opethin keikoilla varsinkin tuotannon kasvaessa harmaita hiuksia ovat tuottaneet kappaleiden pituudet yhdistettynä keikkojen pituuksiin, joten miten onnistuitte valitsemaan soitettavat kappaleet näinkin tärkeälle julkaisulle, kuin toiselle DVD:llenne?
M: Se oli todella vaikeaa kahdesta syystä. Ensimmäinen on juuri tuo, ettemme viitsisi soittaa kovin usein minkäänlaista mammuttisettiä, koska soittoajan kasvaessa alkaa keskittyminen ja tarkkuus väkisinkin heittelehtiä tällaisessa musiikissa. Toinen asia oli sitten se, että tehdessämme aikanaan Lamentationsia, olivat kappalevalintojen mahdollisuudet todella rajatut tuolloisista juridisista syistä johtuen. Nyt meidän oli siis täytettävä tietyt vaatimukset moninkertaisesti. Soitimme lopulta kappaleet When, Ghost of Perdition, Under the Weeping Moon, Bleak, Face of Melinda, The Night And the Silent Water, Windowpane, Blackwater Park ja Demon of the Fall. Tässä joukossa on joitakin sellaisia kappaleita, jotka olemme todenneet parhaiksi murskauksiksi parin viime vuoden aikana ja niiden lisäksi jätimme Damnationin osan aika minimiin, koska soitimme sen kokonaan Lamentationsilla. Pyrimme tukemaan jokaista albumiamme tiettyjen rajojen puitteissa ja se onnistui melko hyvin, jolloin setistä tuli tasapainoinen.
Hetkeä myöhemmin koittaa se aika, kun Opethin uusi kitaristi Fredrik Åkesson pääsee tulikokeeseen lavalle ensimmäistä kertaa Opethin kanssa, joten onko ilmapiiri ollut sen mukaisesti jännittynyt ja huuruinen?
M: Kyllä ehdottomasti! Otimme eilen muutaman lasillisen ja ilmapiiriin ansiosta söin vielä kukan hotellin respasta, joten eiköhän kaikki tule sujumaan ihan mukavasti. Pientä hermostuneisuutta on kyllä ilmassa, mutta se ei ole mitään tavatonta bändissä tällä hetkellä. Me muutkaan emme ole nimittäin soittaneet yhdessä ainakaan keikkojen merkeissä seitsemään kuukauteen, joten kyllä tässä taitaa olla kaikki hieman ruosteessa tavalla tai toisella. Festarikeikat ovat kyllä muutenkin aina yhtä kaaosta ja jotenkin tuntuu siltä, kuin vastaanottokin olisi aina ihan samanlaista, soitti sitten miten tahansa, mutta emmeköhän me koeta soittaa niin kovan keikan kuin mahdollista ja jyrää sen mukaisella voimalla sitten. Kyllä tämä tästä.
Muutokset kokoonpanossa ovat huolestuttaneet monia jo vuoden 2005 syksystä alkaen, joten uskoisitko sillä seikalla olevan jotain suurempaa vaikutusta tulevaan albumiin, että Opethissa on vaihtunut peräti kaksi pitkäaikaista jäsentä sitten Ghost Reveriesin?
M: Todella vaikeaa sanoa. Toisaalta toivon ettei, mutta tietenkin hyvässä mielessä se saa kuulua. Tuoreeltahan tämä kokoonpano tottakai tuntuu edelleen, mutta samalla tulee usein muistutettua itseänikin, että Axe on ollut mukanamme jo pari vuotta ja soittanut ainakin kolmattasataa keikkaa meidän kanssamme, joten eiköhän tässä olla pahimmista märkäkorvaisuuksista päästy jo eroon. Tarkoitan tällä siis sitä, että aika on kyllä kulunut todella nopeasti, mutta samalla omat vähäisetkin epäilykset Axen suhteen ovat kaikonneet jo aikoja sitten. Fredrikin suhteen luotettavuusseikkoja ei tarvitse juuri pelätä, sillä olemme tunteneet hänet vuosia ja tiedämme miten mainio kitaristi hän on. Musiikillisesti Axen tai Fredrikin vaikutus tuskin tulee kuulumaan ainakaan seuraavalla levyllä erityisen paljon, mutta soundin kannalta he tuovat tietenkin oman otteensa mukana ja sitähän pitää aina toivoa, että suuntaus kulkee parempaan tai ainakin erilaiseen suuntaan. Minunhan sitä on paha tuomiota, onko tuleva anti parempaa vai huonompaa.
Varsinkin alkuaikojen jälkeen Opeth on muuttunut yhä enemmän ja enemmän yhden ihmisen bändiksi sävellyksien kannalta, mutta toivoisitko asian olevan toisin, vaikka sovituksissa muut jäsenet mukaan astuvatkin?
M: Tavallaan asia on juuri noin, mutta toisaalta ei ihan. On totta että sävellän yksinäni Opethin kappaleet ja teen ne hyvinkin valmiiseen muotoon jo tässä vaiheessa, mutta samalla muut ovat jatkuvasti tavallaan hengessä mukana. Olen aina tuntenut Opethin jäsenet hyvin ja kun sävellän, kirjoitan musiikkia itseni lisäksi tavallaan heillekin ja otan näin huomioon heidän soittotyylinsä ja vahvuutensa. Kuulen siis säveltäessäni päässäni heidän hienoja meriittejään, joita voin käyttää hyväkseni säveltäessäni. En kuitenkaan näkisi Opethia edes näin yksioikoisena, sillä vaikka sävellänkin yksin, on kaiken takana äänitysvaiheessa kuitenkin tavallaan vasta muutamia kerroksia monikerroksisista kappaleista. Kun muut soittavat ja sovittavat omia osiaan kappaleissamme, muuttuvat ne jatkuvasti moniulotteisemmiksi jo soittajien tyylin ansiosta ja kaikki elää tavallaan koko ajan loppuun saakka. Riffit saattavat saada lisää ulottuvuuksia, mukaan tulee uudenlaisia harmonioita, kappaleiden dynamiikka elää runsaasti ja niin edelleen, mikä toimii hienosti.
Puhuttaessa tulevasta Opeth-albumista esille on noussut ainakin Bathoryn ilkein aikakausi 80-luvun alusta, joten onko albumi alkanut ottaa lopullista suuntaustaan tällaisella tunnelmalla vai miten kesken asiat ovat vielä sävellyksien kannalta?
M: Minkäänlaisesta muotoutumisesta ei voida kyllä puhua, minkä sijaan taidamme olla melkein toisessa ääripäässä koko albumin suhteen. Mistään varmasta ei voida puhua oikeastaan kappaleita kuvailemalla, mutta tunnelmat kappaleita tehdessä niiden suhteen ovat kyllä olleet jotain tuon suuntaista, kuten taannoin kirjoittelinkin. Itselläni on tällä hetkellä kaksi kappaletta valmiina ja tonneittain demo-materiaalia käymättä läpi, mutta aion koota mahdollisimman paljon eritasoista materiaalia tulevaa albumia varten, jotta sille on oikeasti varaa karsia hieman parhaita päältä kokonaismäärään nähden ja samalla jää yli jonkinlaisia B-Puoliakin. Valmiina olevien kappaleiden perusteella mukana on todellakin melkoisen ilkeitä vanhalta Bathorylta kuulostavia osia, mutta ei meiltä mitään black-metal albumia kannata odottaa ja en todellakaan tiedä, miltä albumi tulee kokonaisuudessaan kuulostamaan. Melko raakaa jälkeä mukaan on tähän mennessä tarttunut, joten ehkäpä asiat etenevät sen mukaan jatkossakin.
Vaikka tällaisessa vaiheessa tulevasta albumista puhuminen voikin olla vaikeaa, onko Ghost Reveriesin jälkeen muodostunut jonkinlaisia haluja tehdä tietynlaista musiikkia hieman samaan tapaan, kuin Deliverance/Damnation-kaksikon jälkeen?
M: Ei ihan samalla tavalla, kuin tuolloin muutamia vuosia sitten, sillä Deliverance/Damnation-kaksikko oli kuitenkin tietynlaista ääripäiden irtaalleen toisistaan vetämistä ja sen jälkeen mielessä pulppusi yhä enemmän "tavallisemman" linjauksemme toteuttamista, kun Blackwater Parkista oli ehtinyt kulua aikaa vuosia. Haluan tietenkin pitää Opethin linjan vahvana ja vähintään yhtä hyvänä, kuin edellisillä albumeilla, sekä luoda samalla jatkuvasti jotain uutta. Tulevalla albumilla olisi mukavaa päästä kokeilemaan taas kaikkea hämärää ja tavallaan venyttää ääripäitämme. Olisi hienoa, jos voisin luoda albumin, joka olisi toisaalta helvetillisen raaka ja raskas, mutta samalla taas kevyemmältä puoleltaan kauneinta Opethia ikinä. Tavallaan tämä on ollut aina lähtökohta uutta albumia tehdessä, mutta jos tätä linjaa voisi venyttää vielä enemmän kuin aiemmin, olisi mahdollista luoda Opethin eeppisen tyylin sisällä jotain ihan uutta. Kai sitä pitäisi toivoa kykenevänsä tekemään "Kaunotar & Hirviö"-metallia jollain omalla perverssillä tyylillään!
Muutamalla tuoreimmalla Opeth-albumilla koskettimet ovat tulleet mukaan aluksi Steven Wilsonin ja sittemmin Per Wibergin mukana, joten miten tunnet tämän ulottuvuuden vaikuttaneen Opethiin varsinkin Ghost Reveriesia ja jatkoa ajatellen?
M: Musiikkimme on ollut aikalailla aina sellaista, että mukaan on osannut kuvitella helpostikin koskettimia. Tämän saattaa huomata erityisesti siitä, kuinka Per soittaa nykyään koskettimia keikoillamme kaikkiin kappaleisiin ja tämä ei kuulosta lainkaan oudolta, vaan päinvastoin luonnolliselta. Kai asia on vain ollut niin, ettemme aiemmin törmänneet oikeaan kosketinsoittajaan tai edes osanneet etsiä sellaista, vaikka tarvetta olisi voinut ollakin ihan yhtä hyvin. Ghost Reveriesille oli erittäin mukavaa säveltää kaikenlaista, kun tiesi Perin olevan mukana koskettimineen ja pelkästään tämä uusi elementti riitti tuomaan mieleen tusinoittain ideoita kaikenlaisesta, mitä ei olisi aiemmin voinut toteuttaa nelihenkisellä kokoonpanollamme. Olen aina pitänyt Perin kosketinsoundeista ja varsinkin Spiritual Beggarsilla jälki on ollut mahtavaa, joten tuskin tarvitsee erikseen hehkuttaa, miten hienoksi osaksi Opethia hän on tullut. Voin kuvitella että jatkossa merkitys kasvaa entisestään ja tämä ei ole mitään pois Opethin raskaimmista puolista, vaan ennemminkin lisää ulottuvuutta tunnelmiin. Koskettimilla voi kuitenkin oikealla tavalla saada aikaan paljon metallissa ja sen Per osaa upeasti!
Opeth on ollut olemassa jo lähes parikymmentä vuotta, joten vaikka lopettaminen ei tulisi kyseeseen, on mielessä varmasti käynyt joskus, mitä teille kävisi sen jälkeen, kun Opethin päivät olisivat luetut?
M: Minulla tulisi varmasti olemaan asian kanssa eniten ongelmia. Jos Opeth hajoaisi, perustaisin varmaankin uuden bändin, joka soittaisi loppujen lopuksi melkein Opethin kuuloista musiikkia tai sitten jäisin vain koti-isäksi ja, no, perustaisin lopulta tyttäreni kanssa goottimetallibändin! Muutkin jäsenemme ovat aina olleet asialle omistautuneita, mutta samalla on tuntunut jotenkin siltä, kuin muilla olisi ollut enemmän vaihtoehtojakin. Per ja Fredrik ovat erittäin kysyttyjä kavereita ja onkin melkoinen ihme, että olen saanut houkuteltua molemmat Opethin pariin. Martin ei ole varsinaisesti soittanut bändeissä aiemmin, mutta oli jo ennen Opethia melko tunnettu ainakin Ruotsissa ja lisäksi hänestä löytyy taiteilijan vikaakin, joten sekin varmasti sujuisi. Nythän tämä tilanne on Peterilla edessä ja hänellä on sen verran paljon koulutustakin, että eiköhän hän löydä hommaa hyvin nopeasti jonkin vakaamman lajin parissa. Kai sitä pitäisi sanoa, olisin itse aika sotkussa?
Loppuun on vielä pakko nostaa Opethin keikoilla usein esille tullut käsite "cock rock." Mitä tämä oikeastaan tarkoittaa ja miten tämä liittyy Opethiin, joka ei välttämättä monien mielestä kuulu tähän ryhmään?
M: Rockissa pitää olla munaa ja siinä ei aina ole sitä. Nykyaikana esille tulee liian paljon metalli- ja rock-bändejä, joilla ei ole asennetta tai munaa lainkaan. Opethissakaan ei taida olla munaa ollenkaan, ainakaan fyysisesti. Asenteen suhteen en sitten tiedä, onko sitä vai ei. Periksi emme ainakaan ole antaneet koskaan tai tinkineet omasta ilmaisustamme. Mutta mitä tulee cock rockiin, löytyy tämän lajin tärkeimpiä taitajia viimeisen viidenkymmenen vuoden varrelta jonkin verran, mutta 90- tai 2000-luvulta ei juurikaan uusia yrittäjiä. Ozzy kuului ennen tähän ryhmään, muttei kuulu oikeastaan enää. Johnny Cash oli aikanaan alkukantaisen cock rockin suurin mies, vaikka soittikin jotain ihan muuta. Vastaavia tapauksia voisi tuoda esille muutamia, mutta suurin kaikista on silti Whitesnaken David Coverdale. Siinä on ukko, jonka ulosanti on toiminut bändistä ja tyylistä riippumatta.
